The Wife

Olivia Colman sen sitten sai, vaikka kyllä The Wife -elokuvassa on niin hienoa näyttelijäntyötä, että seitsemän kertaa parhaan naisnäyttelijän Oscar-palkinnon saajaksi ehdolla ollut Glenn Close olisi vihdoin kyseisen palkinnon jo ansainnut sekä koko elokuvaurastaan että tämän elokuvan vaikuttavasta roolistaan. Golden Globe -palkinto siitä sentään irtosi, taas kerran. Leffa perustuu Meg Wolitzerin romaaniin ja käsikirjoittaja on Jane Anderson. Elokuvan on ohjannut Björn Runge.

Elokuva kertoo iäkkään mieskirjailijan (Jonathan Pryce) ja hänen vaimonsa (Glenn Close) matkasta Tukholmaan. Aviomies saa suureksi riemukseen kuulla voittaneensa kirjallisuuden Nobel-palkinnon ja lähtee juhlallisuuksiin asiasta iloitsevan vaimonsa ja aikuisen, myös kirjailijan uralla olevan poikansa kanssa. Aikuisen tyttären on jäätävä kotiin, koska hän on viimeisillään raskaana.

Vähitellen tarinan kuluessa alkaa käydä selville, kuka itse asiassa on tämän perheen varsinainen kyky. Sen yrittää kaivaa esille myös matkaan lähtenyt toimittaja (Christian Slater), joka on tehnyt taustatyönsä hyvin ja löytänyt pariskunnan menneisyydestä mielenkiintoisia asioita. Hän pakkautuu perheen seuraan hankalissa tilanteissa ja utelee parhaansa mukaan tietoja ja mahdollisia paljastuksia.

Takaumien avulla seurataan pariskunnan kirjallista työnjakoa suhteen alkuajoista aina siihen saakka, kunnes kunnian kukko alkaa konkreettisesti laulaa. Elokuva esittää hyviä kysymyksiä, jotka jäävät vaivaamaan. Pystyykö ihminen olemaan katkeroitumatta huomattuaan, että itse asiassa hänen tekemänsä työn hedelmät poimii toinen, vaikkakin lähipiiriin kuuluva ihminen? Kuinka olla lojaali toista kohtaan vain sen vuoksi, että ei oman sukupuolensa vuoksi olisi omana aikanaan ollut mahdollisuuksiakaan menestyä? Tarjoaako sovittelijan, myötäeläjän ja harmaan eminenssin rooli tarpeeksi hyvitystä menetetystä maineesta ja kunniasta? Mitä ihmiselle elämän aikana tapahtuu, jos hän joutuu luopumaan nuoruutensa suurista haaveista?

Yhdeksän sanaa y-sukupolvesta

Y-sukupolvi, häh? Mitä koko y-sukupolvi edes tarkoittaa? No, otetaanpa selvää. Sosiologi Mikko Piispan, itsekin y-sukupolveen kuuluva tutkijan kirja Yhdeksän sanaa y-sukupolvesta keskittyy tähän nuorisoryhmään, johon kuuluvat lähinnä 1980-luvulla syntyneet, usein myös ”milleniaaleiksi” tai ”diginatiiveiksi” mainitut nuorisoryhmät, joita on noin 700 000 henkeä ja joita yritetään saada yhteiseen karsinaan erilaisten, joskus ei-niin-onnistuneidenkaan määritelmien avulla.

Tässä kirjassa y-sukupolvea yritetään lähestyä yhdeksän avainsanan avulla, jotka tutkija on tähän nyt valinnut, mutta omien sanojensa mukaan olisi voinut valita aivan hyvin muitakin sanoja tai joku muu olisi valinnut avainsanoiksi jotain aivan erilaista. Tähän nyt kuitenkin valikoituneiden sanojen - yksilöllisyys, yltäkylläisyys, portfolio, kaupunki, kännykkä, 9/11, MM 95, kannabis ja tulevaisuus - lisäksi sanojen takaa paljastuvat hyvin monenlaiset tulkinnat. Olennaista näissä valituissa sanoissa kai on se, että ne ovat agendalla ikään kuin korostetusti ensimmäistä kertaa tämän sukupolven aikana ja ne ovat jollain tapaa vaikuttaneet maailmaan peruuttamattomasti, tietenkin myös muiden kuin y-sukupolven osalta.

Kukas se sanoikaan tässä aivan taannoin, että ”Niin muuttuu maailma, Eskoni”.

Minna Canthin päivä 19.3.

Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset on tietokirjailija Elina Lappalaisen panos tänä vuonna ja juuri tänään 175 vuotta täyttäneen Minna Canthin (1844-1897) elämän esittelyyn. Tässä lasten kuvakirjassa Elli ja Hanna -siskokset etsivät mummin kanssa eräiden suomalaisten vaikuttajanaisten ”ihmevoimakiviä” eli sitä erityistä voimaa, mikä kunkin naisen taustalla on ollut. Teoksessa esitellään kirjailija Minna Canthin lisäksi kehitysbiologi Irma Thesleff (s. 1948), tähtitieteilijä Liisi Oterma (1915-2001), presidentti Tarja Halonen (s.1943), kirjailija ja taiteilija Tove Jansson (1914-2001) ja Marimekon perustaja Armi Ratia (1912-1979). Jokaisen suurnaisen esittelyssä kerrotaan, milloin kyseinen henkilö on syntynyt tai eli, mikä on hänen ammattinsa, ja mistä saavutuksista hänet tunnetaan. Kuvamaailman on suunnitellut ja luonut graafikko Ilona Partanen.

Suomen historiasta löytyy tietenkin monia muitakin suurnaisia, kuten poliitikkoja, yrittäjiä ja taiteilijoita, tähän joukkoon ovat mukaan päässeet nämä kuusi merkittävää edustajaa. Lapsille suunnattu kuvateos pyrkii innostamaan erityisesti tyttöjä valitsemaan juuri sellaisia ammatteja ja eteenpäin menon väyliä, joista he itse ovat kiinnostuneita, pelkäämättä sitä, että ne eivät jostain syystä sopisi tytöille. Kirja on mukavaa lukemista myös aikuiselle ja sen perusteella voi saada inspiraation tutustua näihin merkittäviin naisiin syventymällä muutoinkin heidän tuotantoonsa.

Kansainvälinen kierrätyspäivä 18.3.

Tänään vietetään kansainvälistä kierrätyspäivää ja jo ihan senkin vuoksi kannattaa vilkaista edellistä kirjoitusta Veli-Matti Värrin teoksesta Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Joten nyt omat lumput ja kamppeet kiertoon ja jonkun toisen kierrättäjän lumput ja kamppeet tilalle, jos on ihan pakko jotain hankkia! Aloitetaan uusi elämä jo tänään eikä vasta ensi kesän keskiviikkona tai sitten kun routa sulaa, kierrättäminen on sitäpaitsi hauskaa!

Kasvatus ekokriisin aikakaudella

Nyt kun lapset ja nuoret ovat joutuneet ottamaan ohjat käteensä ilmastoasioissa (Nuorten ilmastomielenosoitus 15.3.2019) huomattuaan tässä asiassa monien päättäjien ja yleensä aikuisten saamattomuuden, mukavuudenhalun ja nimby-ilmiönkin, luettiin juuri ilmestynyt filosofi ja kouluttaja Veli-Matti Värrin kirjoittama teos Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Värri kritisoi nykyistä kasvatusjärjestelmää, jonka ihannejäsen on kansalainen, jonka tuottavuus lisääntyy koko ajan ja joka sitä mukaa myös kuluttaa entistä enemmän, vaikka maapallon kestävyyden rajat ovat jo pitkään häämöttäneet horisontin tällä puolen.

Värri kysyy, millainen on tulevaisuuden maailma ja millaisia kansalaisia tässä uudessa tilanteessa pitäisi kasvattaa, jotta tulevillakin sukupolvilla olisi mahdollisuus elää tällä planeetalla ja nauttia luonnon ja maailman kauneudesta. Hän kyseenalaistaa pikaiseen mielihyvän saamiseen liittyvät ostohalut ja jatkuvan ylikulutuksen ja arvioi erilaisia mahdollisuuksia muuttaa kasvatuksen suuntaa esimerkiksi seuraavasti:

”Ekologisessa kasvatuksessa ei ole kyse ainoastaan kierrätyksen opettamisesta ja tapakasvatuksesta. Sen sijaan on pyrittävä perustavalla tavalla muuttamaan ihmisen maailmassa olemista. … Opettajankoulutuksessa tulisi kriittisesti etsiä keinoja siihen, miten varhaiskasvatuksessa ja koulussa voitaisiin luoda elämyksellisiä ja ekologisesti kestäviä vaihtoehtoja tuotemaailman sosialisaatiolle.”

”Samalla tavalla kuin ihmiskunta on tähän asti pyrkinyt luonnontilasta valistukseen, ihmiskeskeisiä sivilisaatioita ja maailmankatsomuksia on nyt tietoisesti suunnattava vastuulliseen luontosuhteeseen, jossa ihmisten oikeudet, velvollisuudet ja vastuut ymmärretään uudella tavalla. Ihmiskunnan aikuistuminen on sen ymmärtämistä, ettei ole isoa Toista turvaamassa jatkuvaa kasvua ja edistystä.”

Vakavaa ja aiheellista luettavaa meille halpamatkojen, halpatuotteiden ja muun roinan hamstraajille ja pistää kyllä miettimään, että josko kumminkin yrittäisi kierrättää edes omat roskansa ja vaihtaa lentomatkailun vaikka vanhaan kunnon junalla puksutteluun. Joukossa on voimaa, ja nuorissa eritoten; mutta on se aikuistenkin aika ryhdistäytyä tässä asiassa, että käki saisi kukkua vielä pitkään ja joutsen uiskennella tutulla järvellä, puhumattakaan niistä monista muista, jo yhä harvinaisemmiksi käyneistä luontoelävistä, ja tietenkin ihmisestä itsestään.

Kansainvälinen naistenpäivä 8.3.

Kun alta ikkunaverhojen / vain välähti aamun kajo, / niin huoneissa alkoi raivokas / roskien takaa-ajo. / Lie nähnyt, kuullut, haistanut / tai aamuteessä maistanut / sen aamun hajun kostean / ja lian sanomattoman.

Ja outo välke silmissään / ja suuri harja kädessään / niin villissä vihassa harjaa veti, / että kaikkosi tahrat heti, / pölyhiukkaset, rihmat ja tupakanhylyt. / Oli huulensa tiukat ja silmänsä tylyt.

”Kun maailma kaatuu, hajoaa / minun kotoni säilyy yhä. / Ei villakoiraa, höytyvää. / On kodossa järjestys pyhä. / Olen nähnyt, kuullut, lukenut / ja itse tämän kokenut: / Kun ruoste raiskaa, hävittää, / niin miesten työ vain jälkeen jää.

Siks hoidellessaan uraa, työtään, / löysätessään suolivyötään / mies tietää: kotona on varma tuki. / Hymytönnä hän sohvaa suki, / kuin roskien paino ois tullut yli / ja lian ja tomun ja rojujen / jääkylmä syli.

  Marja-Leena Mikkola: Laulu naisen tehtävästä

”Kaikki naiset tulevat äitinsä kaltaiseksi. Se on heidän tragediansa. Miehet taas eivät tule, ja se on heidän tragediansa.” (Oscar Wilde)

Paaston aikaa

Ortodoksisen kirkkokunnan uskovalle suuren paaston tarkoitus on oman elämän suunnan arviointi ja tarkastelu tulevan pääsiäisjuhlan kynnyksellä. Suhdetta itseen, toisiin ihmisiin ja Jumalaan pohditaan ja osallistutaan katumuksen harjoittamiseen. Paaston tarkoituksena on rukoilemalla ja hyviä tekoja tekemällä saavutettava henkinen kasvu. Paasto kestää 40 päivää; se alkaa laskiaistiistain jälkeisestä tuhkakeskiviikosta ja päättyy pääsiäisjuhlaan. (www.ort.fi, www.ortodoksi.net)

Kirjailija ja muusikko Marko Annalan (s. 1972) toinen romaani Paasto kertoo naimisissa olevan tutkijasta, Matias Törmästä, joka joutuu kriisiin sekä ortodoksisen uskonsa ja sen mukana työnsä ja parisuhteensa kanssa, koska usko on kannatellut myös hänen parisuhdettaan ja työkin on liittynyt läheisesti ortodoksiseen kirkkoon. Mies toteaa vaimolleen eläneensä epätietoisuuden vallassa jo kymmenisen vuotta ja tulleensa siihen tulokseen, että hänen on vihdoin katsottava omaa totuuttaan suoraan silmiin.

Uskossa oleva vaimo lähtee pariksi kuukaudeksi työmatkalle Afrikkaan ja mies jää selvittelemään omaa elämänkriisiään. Tänä kirkkokunnan paaston aikana mies pyrkii rehellisyyteen oman itsensä kanssa ja siinä samalla käy kamppailua myös läheisestään, hänet kasvattaneesta vanhasta ja syvästi uskovasta Tyyne-mummosta luopumisesta. Merkittäväksi elämänsä suunnalle mies kokee myös yllättäen tapaamansa nuoren Tessan, jonka vaikea elämäntilanne ja usko vaikuttavat voimakkaasti miehen pohdintoihin omasta kriisistään.

Annala, joka on myös metalliyhtye Mokoman muusikko, on rakentanut ajatuksia herättävän romaaninsa paastopäivien kulun mukaisesti ja ortodoksisten kirkkoisien mietelmistä ammentaen. Hänen esikoisromaaninsa on Värityskirja vuodelta 2017.

Suomen kansan sormiloruja

Peukalopotti, / Suomensotti, / Oltermanni, / Kultaralli, / Pikkurilli.

Täin tappaja, / Potin nuolija, / Pitkä-Heikki, / Nimetön Matti, / Pien-Antti.

Peukaloputtis saaviin putosi, / Suomen suttis sen pelasti, / Lonkermanni sen kehtoon peitti, / Kultakranni tuuditti, / Pikkurilli rumpua löi / ja kaikella tavalla metelöi.

Mennään maata, mennään maata, sanoo nämä kaks, / ensin syödään, ensin syödään, sanoo nämä kaks. / Mistäs syödään, mistä syödään, sanoo nämä kaks. / Mamman kaapista, mamman kaapista, sanoo nämä kaks. / Me kans, me kans, sanoo nämä kaks.

Kukko puuron keittää, / kana maidon lämmittää, / varis lattian lakaisee, / pääskynen lusikat pesee, / västäräkki voin suolaa. / Kotkat lensi kutsumaan / kahdeksan kaupungin lävitse, / yhdeksän meren ylitse.

Harakka huttua keittää, / hännällänsä hämmentää, / pyrstöllänsä puistelee, / noukallansa koittelee, / panee suolaa, / panee sokeria, / antaa tälle, / antaa tälle, / antaa tälle, / antaa tälle, / - tälle ei annakaan!

Suomen lasten runotar, toim. Kaarina Helakisa

Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä 28.2.

Pikkutimpuri: Muumit rulettaa taas

Tänään se siis alkaa, illalla kello kahdeksan, primetime-ajassa, uusi Muumilaakso-sarja telsussa YLEn kanavilla. Sarjaa on hehkutettu jo hyvän aikaa etukäteen ja kehuttu sen kokonaisuutta ja sopivuutta sekä lapsille että aikuisille (esim. HS 22.02.2019). Ohjaajaksi on saatu tunnettu britti Steve Box (mm. Wallace & Gromit -sarja) ja näyttelijöiksi koko joukko sekä maailmalla tunnettuja staroja että suomalaisia tuttuja ääniä. Odotettavissa siis on, että kohta juodaan muumimukista hevosenmaitopirtelöä Mongoliassa ja vuohenmaitodrinkkejä Tansaniassa ja eiköhän lapinmieskin polttane suurennuslasilla auringossa kuksaansa muumipeikko-hahmon. Aiemmin tehdyistä muumitarinoista moni muistanee vielä vuosilta 1990-1992 olevan Denis Livsonin Muumilaakson tarinoita -animaatiosarjan, joka sai erityisesti japanilaiset innostumaan näistä sympaattisista hahmoista.

Tämän uuden sarjan tuottajan, Marika Makaroffin, mukaan 26 jaksoa sisältävä ja 21 miljoonaa maksanut suomalais-brittiläinen tuotanto on suomalaisittain kaikkien aikojen kallein tv-tuotanto. Jos Tove Janssonin luomien Muumi-tarinoiden sanoma ystävällisyydestä ja suvaitsevaisuudesta välittyy sarjan avulla eri puolille maailmaa, satsaus on varmaan vaivan ja rahan arvoinen. Sarjan suositusikäraja on 7 vuotta.

Tove Janssonin muumitarinat (www.kirjastot.fi):

Muumit ja suuri tuhotulva, WS 1991. (Småtrollen och den stora översvämningen, 1945).
Muumipeikko ja pyrstötähti; WS 1955. (Kometjakten, 1947, ny uppl 1956 med titeln Mumintrollet på kometjakt, ny uppl 1968 med titeln Kometen kommer.)
Taikurin hattu, WS 1956. (Trollkarlens hatt, 1949/1968.)
Muumipapan urotyöt, WS 1963. (Muminpappans bravader, 1950/1961, ny uppl 1968/1980 med titeln Muminpappans memoarer.)
Vaarallinen juhannus, WS 1957. (Farlig midsommar, 1954/1980).
Taikatalvi, WS 1958. (Trollvinter, 1957/1974).
Näkymätön lapsi, WS 1962. (Det osynliga barnet och andra berättelser, 1962/ 1974.)
Muumipappa ja meri, WS 1965. (Pappan och havet, 1965/1980.)
Muumilaakson marraskuu, WS 1970. (Sent i november, 1970/1980).   

”Luultavasti myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu.” (Tove Jansson: Muumipapan urotyöt)

Viron itsenäisyyspäivä 24.2.

Sukulaiskansamme Viron itsenäisyyspäivän kunniaksi luettiin Viron tunnetuimpiin kirjailijoihin kuuluvan Tõnu Õnnepalun (s.1962) Paratiisi (Paradiis, 2009), jonka on suomentanut Jouko Väisänen. Paratiisi on seitsemän päivän ajalle sijoitettu muistelma läheiselle ystävälle, ja siinä kirjailija palaa nuoruutensa Hiidenmaan Ristnan niemen Paratiisin kylään, jossa oli asunut aiemmin vuosina 1988-1989 vielä vieraan vallan alla olleessa Virossa ja joka oli tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen. Hän palaa parinkymmenen vuoden takaisiin tunnelmiin ja miettii, mikä on muuttunut nyt, kun maa itsenäistyi, ja millainen on muutoksen suunta.

Ekologiaa ja kasvitiedettä opiskellut Õnnepalu kertoo tarkkoja havaintoja Paratiisin erikoisesta luonnosta, sen muuttumisesta ja vuodenaikojen vaihtelusta, hän kertoo myös kylän persoonallisista asukkaista, mutta ennen kaikkea hänet tuo Paratiisiin mennyt ja merkittävä tunnekokemus, joka on jäänyt vaivaamaan.

 ”Itseämme varten emme ole minkäänlaisia sanomia ja silloinkin kun toiset sanovat meille, että olemme, emme usko. Omaa sanomaamme me etsimme toisista, heidän huuliltaan ja heidän silmistään ja heidän kehonsa ääriviivoista. Se on epätoivoista etsimistä, sillä meitä polttaa tuska saada tietää, millaisia me olemme. Ja minä luin omaa sanomaani hänen kauniilta huuliltaan, kun hän lauloi tässä kirkossa, silmät suljettuina.”

Surusta ja syyllisyydestä

Katriina Huttusen (s. 1959) omaelämäkerrallisessa esikoisromaanissa Surun istukka kuvataan aikuisen lapsensa menettäneen äidin tunteita 26-vuotiaan tyttärensä kuoleman jälkeen. Tytär on tehnyt itsemurhan lääkkeillä eikä ole jättänyt jälkeensä selityksiä tapahtuneelle. Äidin valtaa hämmennys, suru ja syyllisyys, ja hän joutuu pohtimaan menetykseen liittyviä tunteita ja kysymyksiä jatkuvasti; ne eivät anna hänelle hetken rauhaa. Ainoa paikka, jossa hän voi hetken rauhoittua, on tyttären hautapaikka Hietaniemen uurnaholvissa, jossa hän käy päivittäin viemässä kynttilän ja kirjoittamassa päiväkirjaansa. Hietaniemen hautausmaa kokonaisuudessaan osoittautuu hänelle paikaksi, joka on hänelle tässä elämäntilanteessa ainoa mahdollinen.

Kertoja kritisoi suomalaista ”käypää hoitoa”, joka vaatii masennusta sairastavaa ensin syömään lääkkeitä, ennen kuin voi päästä terapiaan selvittämään asioitaan. Kertoja arvostelee myös lääkkeet samalla kerralla myynyttä apteekkilaitosta. Kertoja kritisoi myös hoitohenkilökuntaa, joka ei ota vakavasti sairastuneen sanomisia. Kertoja kritisoi ystäviään, jotka eivät osaa lohduttaa ja jotka ottavat surun hetkellä yhteyttä vain voidakseen kertoa omia asioitaan. Kaikkein eniten hän arvostelee itseään epäonnistumisesta äitinä eikä anna itselleen minkäänlaista lohtua tai armoa, vaikka ihmiset hänen ympärillään yrittävät auttaa häntä siihen. Toisaalta hän myös ymmärtää sen, että hän viihtyy liiankin hyvin surussaan ja syyllisyydessään, vaikka hänellä on myös toinen, elossa oleva aikuinen perillinen: ”Lapsen kuolema on heittänyt minut pysyvälle epämukavuusalueelle, ja siitä on tullut mukavuusalue. Olen ollut siellä, täällä, elämässäni, nyt niin kauan, että en enää osaa lähteä täältä pois. En tiedä, minne lähtisin. Minulla ei ole muuta paikkaa.”

Kertoja väittää, että suru on tehnyt hänestä itsekkään, hän ei välitä enää kenestäkään, hän kokee olleensa ”huono äiti, huonompi, huonoin, epäonnistunein”. Hän tuntee jatkuvaa tuskaa: itseinhoa, vihaa, syyllisyyttä ja häpeää; hän kokee, että hänellä on yhtä aikaa monta surua päällekkäin. Mielen vallanneiden, vastaamattomien kysymysten tulvakin nujertaa kokijan: ”Murhaoikeudenkäynti käydään pääni sisällä. Olen yhtä aikaa syyllinen, syytetty, syyttäjä ja tuomari. Minulla ei ole mitään sanottavaa puolustuksekseni.”

Aika lohdutonta luettavaa tämä teos on, myönnetään, eikä valoa näytä oikein tuikkivan tunnelin päässä. Ehkä kirja kuitenkin voi auttaa toisia käsittämättömän menetyksen kohdanneita läheisiä ainakin siinä, miten raadollisia ovat ne kokemukset ja tunteet, joita jäljelle jääneet joutuvat pitkän aikaa kokemaan: ”Itsemurhasta ei saa syytettä, kun se on poistettu rikoslaista. Elinkautinen jää elävien kärsittäväksi.”

Kertojan oma kokemus on, että ”Olen suruni kanssa yksin ja kahden. Täällä on hyvä olla. Ihminen ei ole surutyötä tekevä pää. Suru on menetyskokemus. Kokemus on merkityssuhde. Se ei mene ohi vaan jättää aina jäljen. Suru on lahja. Surussa voi olla onnellinenkin. Vain menetys on ikuista.”

Suomussalmen sulttaani

Ilmari Kianto (1874 – 1970) kuuluu jokaiseen suomalaiseen kirjahyllyyn kahden romaaninsa, Punaisen viivan ja Ryysyrannan Joosepin, perusteella. Ensin mainittu kertoo demokratian alkuajoista, kun ei vielä yleisesti osattu lukea ja äänestettäessä vedettiin punainen viiva merkkinä äänen antamisesta, ja toinen romaani perheellisestä, alkeellisissa oloissa asuvasta miehestä, joka elättää ison pesueensa kotipolttoista viinaa myymällä. Irwin Goodman toi vuonna 1967 Vexi Salmen sanoituksella Ryysyrannan myös kevyen musiikin kuuntelijoiden tietoisuuteen. Kainuun kotiseutulaulu, Nälkämaan laulu; Kuulkaa korpeimme kuiskintaa…, on myös Kiannon sanoittama.

Edellä mainituista Kianto etupäässä muistetaan, mutta muutakin tuotantoa on noin 60 kirjan verran. Kianto eli 96-vuotiaaksi ja hänen kirjallinen uransa kattoi noin 60 vuoden rupeaman. Siitä voikin Ojalan laskuopin mukaan laskea, että noin kirja per vuosi, joten kynän on pitänyt suihkia suht reipasta vauhtia.

Panu Rajalan kirjoittama tiiliskivi Suomussalmen sulttaani – Ilmari Kiannon elämä on hersyvä elämäkerta tästä originellista kainuulaisesta kirjailijasta, Iki-Kiannosta, joka eli juuri sellaisen elämän kuin itse halusi eikä juuri kuvia kumarrellut. Sellaiseen elämään taitaisi nykyisin vain harvoilla olla mahdollisuus.

Ilmari Kiannon kotiseudulle Suomussalmen Kiantajärven rannalle Turjanlinnaan tehdään kesäaikana laivaretkiä, joilla voi muistella kirjailijaa ja ihailla kainuulaista luontoa. Talvisodan aikana yksi merkittävistä taisteluista osui juuri tälle alueelle ja sen seurauksena Turjanlinnan talo poltettiin. Seuraavakin talo paloi ja nyt alueella on jäljellä joitakin pienempiä asumuksia. Laivan lipuessa Kiantajärven maisemissa voi hyvin kuvitella, mistä naistenmiehen maineessa ollut Kianto oli heidän lisäkseen innoituksensa saanut.

Ystävänpäivä 14.02.

Iloista ystävänpäivää kaikille kulttuuri- ja remonttiystäville!

Winter dance

Kuutamossa jyrähtelee jäinen järvenselkä, / vettä nousee railoihin, / ja sietämätön kylmyys pistää juoksuun nuorukaisen / joka taskulamppu kädessään kiirehtii bailuihin. / On pakkastaivas yllämme ja hanki maas’ / ja vanhan talon lavalta soi yöhön / Sulo Savo and The Silver Stars.

     Kiiluu räystäsjäät, on lunta spittareissa. / Hehkuu röökinpäät ja perävalot mittareissa. / Pilsupuolen valot syttyy. Open whiskybars! / Hei, on the rocks, kun löytyy jäitä taas / ja joku pöyhii kinoksesta kadonnutta ystävää / ja kuusikossa painaa otsaa runkoon vanha hirvenpää / ja vanhan talon lavalta soi yöhön / Sulo Savo and The Silver Stars. /

     Kuka blandaa lumeen, ja kuka mihinkin. / On jonkun toiveet kasteltu vain unen kaivoihin. / Joku ehtii odottaa, ja sitten pettyykin. / Voi taivas, ilta illaltako käykin huonommin! / Ja myöhemmin syntyy stoori että vanhan talon takaa / aamulla löytyy mies - / se enkelinsä kuvan päällä makaa / lumeen jäätyneenä, puolipukeissaan. / Ja hetken tauolla on / Sulo Savo and The Silver Stars. /

     On pientä tänään uusi kaksineljäsosakultakettuturkki / kun painaa hartioita taivaan tumma sarka./ Ja umpijäässä ainut keskikaljajemmapurkki, / oi poikaparka / kuinka kauan kestää kesään asti taas! / Näin kylmää kolmeneljäsosaa sahaa / Sulo Savo and The Silver Stars. /

     Hän on nyt hakemassa ensimmäistä fritsuaan / vaikka ilta, hampaaton, ei paljon lupaa. / Ja norttiaskin enkeliltä tietä / kuuman tuulen tupaan / kysellen / hän hirsiseinää ensimmäisen tunnin tuijottaa. / Ja astuu sitten illan outoon kitaan - / turhaan hakuun. / Tyhjään pojansyliin jonkun hitaan / soittaa Sulo Savo and The Silver Stars. /

     Kunnes ei viime kesän Maitotyttö enää sano ei. /

     He nojaavat kuin kraisleriin / ja taivaan Milky Way / uppoaa hänen silmiinsä, / hän on nyt valuuttaa / ja yöhön soittaa Sulo Savo and The Silver Stars. /

     Ja Mossen muovipenkillä he perheen perustaa / kun kuu on takapeilissä, ja niin kuin aina / kesken kaiken kiskois käsijarruaan. / Niin takin alle vaipuvat, ei kumpikaan voi tietää / minne on tähdet matkalla / ja mihin taivaan tiet voi viedä. / Oi halvat autot, oh those loving cars! / Ja pitkään pitkään soittaa Sulo Savo and The Silver Stars./

     Ja kolmen naulan kaljamainos rämäyttää / kuplat kuvastaan / ja hetken leijuu samppanjaa, / ja kattoon korkeaan / käy keijun lento hetken, hetken verran ollaan nyt. / Ja mustan taivaanrannan kuivat yskäisyt / ne kuuluu tänne asti, kuuluu / miten kaihoisasti soittaa Sulo Savo and The Silver Stars. /

     Ja myöhemmin vanhan talon takaa / aamulla löytyy mies, / se enkelinsä päällä makaa / lumeen jäätyneenä, puolipukeissaan. / Ja pitkin Linnunrataa soittaa yhä Sulo Savo and The Silver Stars.

  Ilpo Tiihonen: Winter dance (Hyvät, pahat ja rumat, 1984)

Saapasnahka-torni, Aleksis Kiven elämänkertomus

Tätä kirjaa ensituntumalta hypistellessä arveltiin, että kyllähän tämä nurmijärveläiskraatarin pojan elämäntarina jo aika hyvin tunnetaan, tarvinneeko tuota vielä kerrata. Kirja kuitenkin imaisi taikapiiriinsä niin nopeasti, että eipä aikaakaan, kun se jo oli luettu. Historioitsija Teemu Keskisarja (s. 1971) näyttää olevan niin tuottelias tekijä, että ihmetellä täytyy, ehtineekö tuo mies nukkua ollenkaan, jos katsotaan vaikka tässäkin blogissa viime vuosina käsiteltyjä aihepiirejä, joissa kirjoittaja on ollut tekijänä.

Saapasnahkatornin teksti on sujuvasanaista, viihdyttävää, mutta myös traagista kulkien kirjailijan elämän kivikkoista tietä ja kohden loppuaikoja. Kivestä löytyy monenmoista uutta tietoa ja aikalaisten anekdoottia hänestä kiinnostuneiden luettavaksi. Kesken kaiken lukemisen tulee hieman pelollakin mieleen, millaisia elämäkertoja  voidaan meidän aikamme kiinnostavista henkilöistä kirjoittaa, kun kirjeitä ei enää rustata, sähköpostit on deletoitu sitä mukaa niiden tultua ja Twitterin tynkätarinat kadonneet pilvipalveluista. Vaikkapa tässä Keskisarjan kirjoittamassa tekstissä kuvataan Kiven Seitsemässä veljeksessä esiintyvää objektiivisuutta heikko- ja hyväosaisia kohtaan:

”Ihmishirviöitä ei ole, vain verenimijäpeikko. Pohjimmiltaan hyvä ihmiset tekevät vastoinkäymisten kautta parannuksen vielä paremmiksi. Kivi piti huolta koko sonnikarjasta loppuun saakka eikä kaatanut yhtäkään kehityspolun varteen. Rujompi kansankuvaaja olisi ylilastannut Simeonin myrkytyskuolemaan ja ajanut Juhanin kirveellä lumihankeen Venlan ja sikiöt. Mitä tuli yleisluontoisiin epäkohtiin, Kivi ratkaisi tilattoman väestön ongelman uudisraivauksella, Jukolan ja Impivaaran jaolla ja kahden torpan oikeudenmukaisella haltuunotolla. Vain Simeoni ”olentuu vanhaksi-sedäksi”, muut pääsevät isänniksi. Äärettömän onnellisessa lopussa seisovat talot, pellot, vaimot, lapset, ansaittu arvonanto ja merkityksellinen paikka hyvien ihmisten kylässä ja kotomaassa.”

Tårta på tårta och runebergstårta

Runebergin päivän kunniaksi ja torttuja suuhun ahtaessa muistellaan Vänrikki Stoolin tarinat -runoteosta, joka kertoo Suomen sodasta vuosina 1808-1809. Teoksessa iäkäs Vänrikki Stool, joka itsekin toteaa, että ”jotain ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin”, kertoo kysyttäessä nuorelle itsetietoiselle ylioppilaalle sodan nöyristä ja vaatimattomista sankareista, jotka puolustivat isänmaataan. Yksi heistä on Sven Dufva, joka ei ollut ehkä penaalin terävin kynä tai jolla eivät ehkä ihan olleet kaikki inkkarit veneessä nykykäsittein ilmaistuna, mutta se, mistä syystä häntä voidaan edelleen ihailla ja pitää arvossa, oli sisukkuus, rohkeus ja isänmaanrakkaus.

Sven Dufva (suom. Paavo Cajander)

Sven Dufvan isä köyhä ol’, viraton kersantti, / jo ikämies, kun Kustavin sodassa taisteli;
maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen, / ja lasta häll’ ol’ yhdeksän, ja nuorin niistä Sven.

Älyä kuinka äijällä lie ollut itsellään / jaella lapsijoukollen, ei tiedä yksikään;
mut vanhemmille varmaankin lie liiaks antanut, / kun nuorimmalle muuta ei kuin hiukka ripponut.

Pojasta tuli kuitenkin väkevä, harteva, / kuin orja raatoi pellolla ja kaatoi kaskea,
ol’ iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan / ja töitä teki kaikkia, päin mäntyyn kaikki vaan.

”Miks, Herran nimess’, aikonet sinäkin, poloinen?” / näin ukko Dufva useinkin saneli tuskaillen.
Kun laulu tuo ei loppunut, Sven maltin menettää / ja itse käypi miettimään, min parhain ymmärtää.

Kun tuli Dufva kersantti siis kerran jällehen / ja laski vanhaa virttänsä: ”Voi, miks aiot, Sven?”
niin aivan ukko ällistyi, kun poika aukaisi / leveän suunsa, vastaten: ”He, sotamieheksi!”

Ivaten vanhus hymyili. ”Sinäkö, nulikka, / sinäkö sotamieheksi? He, tiedä huutia!”
”Niin”, lausui poika, ”täällä teen ma kaikki hullusti, / ehk’ eestä maan ja kuninkaan on kuolla selvempi.”

Tuost’ ukko Dufva hämmästyi ja heltyi itkemään; / Sven, pussin selkääns’ ottaen, läks joukkoon lähimpään. /Hän terve oli, mittava, no, muusta huoli viis, / rekryytiks väkeen Dunckerin pääs tinkimättä siis.

Tulipa sotatemppuja nyt Dufva harjoittaa, / se omituist’ ol’ laatuaan ja nähdä hupaisaa;
korpraali huusi nauraen ja nauroi huutaen, / Sven toimessa ja leikissä ol’ yhtä totinen.

Niin uupumaton oli hän kuin tuskin yksikään, / hän maata polki tömisti ja astui hiessään;
mut käännöstä kun käskettiin, he pettyi ainiaan, / tek’ ”oikeaan” ja ”vasempaan”, päinvastoin aina vaan.

”Jalalle pyssy” oppi hän ja ”pyssy olkahan”, / tanahan laski painetin ja teki kunnian;
vaan ”kunniaa” kun huudettiin, hän laski painetin, / kun pyssyn piti jalalle, se olkaan lensikin.

Sitten alkoi sota ja jouduttiin tosipaikkaan, historian arvioiden mukaan Iisalmen lähellä olevalle Koljonvirran sillalle, jota oltiin purkamassa saapuvan vihollisen estämiseksi. Paikalla oli vain kourallinen sotilaita. Sven Dufvan kerrotaan runossa vastustaneen hyökkääjiä lähes yksinään lisäjoukkojen saapumiseen saakka. Taistelun päättyessä Dufva on menettänyt henkensä ja sotapäällikkö Sandels tulee toteamaan asian.

”Ja Sandels silloin kumartuu kuollutta katsomaan, / ei tuntematon ole tuo, vaan tuttu vanhastaan;
mut alla hänen rintansa punoittaa nurmi nyt, / on luoti käynyt sydämeen, on veri ehtynyt.

”Se luoti tiesi paikkansa, sit’ eipä kieltää voi, / enemmän tiesi se kuin me”, näin kenraal’ aprikoi,
”ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan, / parempahan se pyrki vain, jalohon rintahan.”

Ne sanat sotajoukossa levisi yleiseen, / ja kaikki myönsi Sandelsin totuuden lausuneen:
”Älyä kyll’ ei Dufvalla lie liiaksi ollutkaan, / pää huono oli”, arveltiin, ”mut sydän paikallaan.”

Lumen paino

Kun lunta pihaan koko ajan tulla tupruttaa, / niin tulee mieleen, mitä sille tehdä saa. / Ei kolata voi sitä pihaan naapurin, / voi sopu mennä, tulla tora ankarin. / Vaan voisko siitä iglun pihaan rakentaa, / tai lumitunnelin, sen uudenlaisen, kunnostaa? / Tai voisko ladun tehdä lumeen kymmenmetrisen / ja hiihtää sitä eestaas ajan talvisen? / Ei tarttis kuntosaliin mennä hikoomaan, / kun laittais ikiomat lumet töihin likoomaan. / Vois todeta myös, että sato tämänvuotinen, / on lumesta nyt tullut runsas, ihan ilmainen. / Mut kenelle sen myydyks sais?

Vaan entäs katto, milloinka se romahtaa, / kun lumenpuottajaa et millään kiinni saa? / Voi aina hieman sorkkii reunaa rännin, / ja toivoo, että irtois lumi keveämmin, / mut varoo pitää ettei alle jää, / voi silloin littanaksi mennä pää, / ja henkikultakin on hilkullansa, / jos lumivyöry onkin iso ansa. /

Mut kaikki iloa nyt siitä saahan, / kun talvi kunnollinen saapui maahan! / Voi luistella ja hiihtää, laskee mäkee, / ja jolla silmät on, se varmaan näkee, / mitenkä kaikki löytäneet on talvitakin / ja päähän pujottaneet karvalakin / ja käteen kintaat, vanttuut mummon kutomat / ja jalkaan töppöset ne ainoot oikeat. / Niin antaa sataa, antaa sataa aina vaan, / me kyllä lumen paino sielussamme kannetaan. / Se kevyttä on moneen muuhun nähden! / Ja senpä tähden / kevään tullen muistellaan jo haikeinakin lunta / ja arvaillaan, se josko olikin vain unta? /

Turinointia tiimityöstä

Tiimi on aina enemmän kuin yksilöidensä summa, sanotaan, ja väite varmaan pitää myös paikkansa. Yhdessä muiden kanssa kun keksitään aina enemmän uusia oivalluksia ja ajatuksia kuin yksin tai edes kaksin miettien. Toisaalta Suomessa tunnetaan myös pikku kolttosia porukalla keksivään ryhmään viittaava sanonta Joukossa tyhmyys tiivistyy. Tiimityöhön siirrettynä jälkimmäinen sanonta voisi tarkoittaa vaikka sitä, mistä Patrick Lencioni puhuu kirjassaan Viisi toimintahäiriötä tiimissä – Tarina johtajuudesta (The Five Dysfunctions of a Team A Leadership Fabel, suom. Marja Sevón). Lencioni on sitä mieltä, että ”ryhmä onnistuu vain, jos se voittaa perin inhimillisen taipumuksen omaksua käyttäytymistä, joka turmelee tiimejä ja synnyttää niissä toimintahäiriöihin johtavaa politikointia. Nämä periaatteet pätevät muuhunkin kuin tiimityöhön”.

Iina Rytikankaan teos Kehity ja jaksa tiimissä käsittelee vuorovaikutuksen ja viestinnän merkitystä, motivaatiota, parempaa työtyytyväisyyttä ja jokaisen tiimin jäsenen omaa vastuuta tiimissä. Rytikangas toteaa, että ”emme voi muuttaa sellaisia asioita, joista emme ole tietoisia”. Vasta tietoisuuteen havahtuminen auttaa työntekijää tekemään itselleen sopivia valintoja.

Jukka Salomäen Tiimit ja työhyvinvointi -kirjassa on kirjoittajan laatimat kaksi itsenäistä materiaalia erilaisten työyhteisöjen koulutuksiin: Tiimi- ja yhteistyö, jossa puhutaan tiimityön perusteista ja siitä, mitä tiimityö on ja miten sitä johdetaan sekä toisena Jaksaminen ja stressinhallinta, joka keskittyy lähinnä yksilön jaksamiseen, vaikuttamisen mahdollisuuteen ja haasteisiin työyhteisössä.

Jari Salmisen teos Onnistu tiimityössä – tiimin jäsenen kirja tekee hyviä kysymyksiä ja hakee vastauksia siihen, mistä tunnistaa huipputiimin ja miten sellaiseksi voisi kehittyä, mitä hyötyä tiimityöstä on, millainen on hyvä tiimin jäsen, miten ristiriitoja ratkotaan, miten voi johtaa itseään ja millaisia oikeuksia tiimin jäsenillä on.

Tuntematon mestari

Anna Heinämaan käsikirjoittama ja Klaus Härön ohjaama Tuntematon mestari kertoo Helsingin Bulevardilla puotiaan pitävän ikääntyneen taidekauppias Olavi Launion (Heikki Nousiainen) ankeasta arjesta. Naapurin taidehuutokaupassa näyttää kaupankäynti kukoistavan, mutta Launion putiikissa ei ovikello pahemmin kilahtele. Kutsumattomat vieraat kyllä paikalle änkeävät; aikuinen tytär (Pirjo Lonka), johon Launio ei ole pitänyt yhteyttä, saapuu anelemaan harjoittelupaikkaa haasteelliselle pojalleen Otolle (Amos Brotherus), ja poika itse, joka vääntäytyy sinne omin luvin, kun ei paikkaa muualta löydy. Pertti Sveholm esittää Launion läheistä kaveria, joka jeesailee ikääntynyttä ystäväänsä.

Launiolla on viimeinen toive, että hän vielä, ennen eläkkeelle jäämistään, löytäisi keräilijän vaistollaan sellaisen taideteoksen, helmen, joka kannattelisi häntä loppuelämän ja toisi myös sekä rahaa että arvonantoa. Sellainen taulu löytyykin yllättäen naapuriliikkeen huutokaupasta, ja sen pohjalle tämä elokuva rakentuu. Tarinan kulku on melko helposti arvattava, kun hyvän ja pahan ristiriita on niin näkyvissä heti alusta lähtien, ja jo etukäteen voidaan uumoilla, miten lopussa käy.

Helsinki näyttäytyy tässä leffassa vanhan patinan värisenä, kun ollaan taidekaupassa, ja modernin kasvuhakuisena ja etäännyttävänä, kun ollaan Launion tyttären ja tämän pojan kotona keskeneräisessä lähiössä, jossa valmiina on vain bussipysäkki monien rakennushärpäkkeiden keskellä. Kukapa muu siellä onkaan taas kameran takana heilunut kuin Tuomo Hutri, joka ansaitsee jälleen kerran täydet pisteet onnistuneesta kuvauksesta. Mielenkiintoista muuten, miten tuiki harvoin kotimaisissa virallisissa elokuva-arvioissa kiinnitetään huomiota muiden kuin ohjaajan osuuteen, vaikkapa kuvauksen tai lavastuksen tai mieluiten koko työryhmän merkitykseen elokuvan onnistumisessa. Käsikirjoittaja sentään nostetaan jo usein ohjaajan lisäksi esille; ilman häntä tai heitä koko tuotantoahan ei olisi olemassakaan.

Odotin sinua

Helsingin kaupungin taidemuseo HAMissa Tennispalatsissa on 6.9.2018-7.4.2019 esillä kirjailija ja ohjaaja Paavo Westerbergin valitsemia maalauksia Kokoelma Bäcksbackan teoksista, jotka kuuluvat HAMin keskeiseen lahjoituskokoelmaan. Westerberg on kirjoittanut Odotin sinua -nimeä kantavan näyttelyn teosten oheen ajatuksia ja runoja, joiden omalta osaltaan toivotaan laajentavan maalausten tulkintaa. Näyttelyn äänikokonaisuuden on toteuttanut äänisuunnittelija Kirka Sainio. Eivät avaudu parilla katsomalla nuokaan allaolevat kuvat, niin on aina syvällä maalatun teoksen arvoituksellisuus ja tarina - ja kaiken lisäksi aina erilainen kunkin katsojan päänupissa.

Amédée de la Patellière: Tyttö ja lehmä

Erkki Hienonen: Keltainen aksentti

Helmi Kuusi: Ratsulähetti

Aimo Kanerva: Maalaistalo