Kotirintamalla

*Lue ja järkyty jälleen kerran’ -kokemuksin tutustuttiin Martti Turtolan päätoimittamaan ja monien suomalaisten asiantuntijoiden kirjoittamaan Kotirintama-teokseen. Teos kuvaa kotirintaman elämää Suomessa sodan aikaan vuosina 1939-1945 ja vähän sen jälkeenkin.

Kirja kertoo erityisesti naisten osuudesta sodasta selviämisessä, mutta siinä kuvataan myös lasten joutumista osaksi sotaponnisteluja ja vanhusten asemaa evakkoon joutuneita karjalaisiakaan unohtamatta. Kerrotaan myös niistä miehistä, jotka eivät sodan aikana olleet rintamalla, mutta pitivät valtion pyöriä pyörimässä tai auttoivat raskaissa maatalous- ja teollisuustöissä naisten rinnalla. Puhutaan myös niistä fyysisistä ja mentaalisista vaikeuksista, joita sodan pitkittyminen aiheutti. Kuten aiemminkin on mainittu monien tätä aikaa kuvaavien teosten kohdalla, mielenterveys ja erityisesti lasten kestäminen oli koetuksella, koska piti olla urhea eikä saanut valitella pienistä. Aikuisten ohella tämä jätti jälkensä sodan ja sen jälkimainingit kokeneeseen lapsiväestöön ja niitä haavoja paikkailtaneen jatkossakin jopa useampien sukupolvien ajan.

Kirjan sisältöotsikoita ovat esimerkiksi Perhe-elämä, Arki ja sota, Terveys sodan aikana, Kotirintaman sotilaat, Sota-ajan teollisuusjohtajat, Lapsuus sodan keskellä ja Evakkolasten kadotettu koti.

Kirjan luettuaan päällimmäiseksi tunnelmaksi jää sen koskettavien, mielenkiintoisten ja vakavien kuvien ohella voimakas yhteen hiileen puhaltamisen halu ja yhteisöllisyys. Kaikkialla taisi olla tieto siitä, että nyt ollaan samassa kiikkerässä paatissa keskellä tyrskyjä ja jokaisen on soudettava rantaan pääsemiseksi. Joku jo mediassa taannoin väläytti sellaista, että olisikohan ilmastonmuutoksen torjuminen nykyisin sellainen asia, joka meidät jälleen yhdistäisi uuteen selviämishaasteeseen?

IMG_7681.jpeg

Leffaa pukkaa: Cold War

Cold War on parhaillaan mestoilla pyörivä Pawel Pawlikowskin ohjaama mustavalkoinen puolalainen elokuva, joka sai vuonna 2018 Cannesin elokuvajuhlilla parhaan ohjaajan palkinnon.  Se kertoo Wiktorista (Tomasz Kot) ja Zulasta (Joanna Kulig), jotka tapaavat toisensa sotien jälkeen Puolassa, joka on sodan jälkeisessä tilassa vielä lyöty ja lohduton.

Wiktor on omassa elämässään rikkinäinen muusikko, joka palkkaa ehdonalaiseen päässeen, kovia kokeneen nuoren naisen perinnekuoroon, jossa esitetään puolalaista kansanmusiikkia ja jonka tarkoitus on nostaa puolalaisten kansallistunnetta sodan jälkeen. Esiintyvän ryhmän suosio kasvaa ja aletaan suunnitella esiintymistä ulkomaillakin, mutta samalla politiikka sekoitetaan peliin eikä se miellytä Wiktoria. Hän pakenee maasta Pariisiin yrittäen saada myös Zulan lähtemään mukaansa. Tämä ei onnistu, mutta pari tapaa toisensa myöhemmin useampaan kertaan eri elämänvaiheissa ja vanhat tunteet roihahtavat uudelleen liekkeihin. Elokuvan mustavalkoinen kuvaus on huippuluokkaa, siitä vastaa tässä elokuvassa Lukasz Zal.

Sekä Euroopan että Yhdysvaltain elokuva-akatemia ovat palkinneet myös Pawlikowskin ohjaaman elokuvan Ida, joka kertoo nuoresta, juuriaan etsimään lähtevästä nunnakokelaasta. Se sai ensi-iltansa vuonna 2014.

Pikkutimpuri: Mirjamin lentävä matto

Käsikirjoittaja Aino Lappalaisen juuri julkaistu lastenkirja Mirjamin lentävä matto kertoo Mirjamista, joka elää kolmistaan yhdessä äidin ja pikkuveli Tomin kanssa. Perheen lapset ovat vielä kovin hämmentyneitä isän äkillisen menehtymisen johdosta ja äitikin tuntuu olevan koko ajan omissa maailmoissaan; isän poismenosta on kulunut vasta hyvin lyhyt aika.

Koulun kautta Mirjam löytää uuden harrastuksen; hän alkaa kutoa läheisessä kutomossa lentävää mattoa, joka veisi hänet sekä äidin ja veljen isän luo. Läheisten ihmisten tuesta ja lentävän maton kutomisesta tulee Mirjamille hengissä pitävä voima, jonka avulla hän alkaa toipua surustaan.

Tämä puhutteleva teos antaa tilaa lapsen tunteille ja kokemuksille, niille, joita aikuinen ei joskus ehkä havaitse omien tuntemustensa keskellä. Kuvataitelija Maija Lassilan herkkä ja inspiroiva akvarellikuvitus tukee kertomusta ja sen oivalluksia. Kirjan tarjoama lohtu ja uudet näköalat voivat avautua entistä laajemmin, jos kirjaa luetaan ja siitä keskustellaan lapsen kanssa yhdessä. Kirjan ulkoasun ja taiton on toteuttanut graafikko Kiira Keski-Hakuni.

Mirjamin lentävä matto_kansi.jpg

Antti Tapanista

Miltäpäs tuntuisi lukea kotimaista ja kansainvälistä menestystä saavuttaneiden, usein jo ikääntyneiden tai yläilmaisiin siirtyneiden merkkihenkilöiden ja taiteilijoiden elämäkertojen lomassa vuonna 1984 Rovaniemellä syntyneen, tänä vuonna siis 34-vuotiaan, elämänsä voimissa olevan kotimaisen menestyjän Antti Tapanin elämäkertaa? No, eipä tuota tiedä, ennen kuin tarttuu härkää sarvista.

Antti Aro, Anton Vanha-Majamaa ja Antti Tapani itse toimivat kirjan kertojina siten, että Antti A. ja Anton V-M. kyselevät ja Antti T. kertoo, mitä hän haluaa, mutta ei suinkaan kerro kaikkea. Hurjaan kotimaiseen menestykseen Rovaniemeltä Siwan kassalta noussut Antti kertoo juuristaan, Idols-kilpailun jälkeisestä myllytyksestä, ristiriidoista ja ideoiden ehtymisestä ja sitä seuranneesta aallonpohjasta, sieltä noususta ja uudesta menestyksestä. Hän kertoo myös siitä, miten välillä on pakko rauhoittua katselemaan, missä mennään, jotta pysyisi oikealla polulla. Kirjan luettuaan tietää, missä piilee Antti Tapanin ehtymätön energia. Se piilee lapsuusmaisemissa pohjoisen metsissä ja kairalla sekä yksin että läheisten ja luotettavien ihmisten kanssa; perheenjäsenten ja niiden, jotka ovat valmiita aina pitämään hänen puoltaan ja hyväksymään hänet ilman roolia.

”Kerran kun me lähettii mun kavereitten kans baariin / Se oli perjantai ja me päästiin sinne sisään / Ja mä mietin, että mitä musaa tuo tyyppi oikein soittaa / No, mä päätin et mie kävelen tän tanssilattian poikki / Ja käyn sanoo sille että / Laita Haddaway soimaan / Laita Haddaway soimaan / Laita Haddaway soimaan / Ja lupaan et flippaan / Ja lupaan et flippaan / Ja lupaan et flippaan / Ja sit ku mä flippaan / Peto on irti

Waa ja pöydät täyteen / Maailma aukee, / Estot lähtee / Ja sylkee vaihtuu / Aina kun flippaan / Peto on irti / Aina kun flippaan / Peto on irti / Peto on irti / Peto on irti / Peto on irti / Aina kun flippaan / Peto on irti

Ja se DJ oli et ”häh? / Ketä luulet olevas täh?” / Sanoin sille et kato jätkä / Sä oot sä ja mie oon Antti Tuisku. / Ja ihan niin ku muutki / Mie oon pikkasen poikki / Ja mä tulin tänne bailaa / Mä tulin tänne bailaa / Mä tulin tänne bailaa / Mä tulin tänne bailaa / Joten laita se What Is Love / Laita se What Is Love / Tai muuten mä flippaan / ja sit ku mä flippaan / Peto on irti / Waa ja pöydät täyteen…

Sitten kun se kävi / Laittoikin tän biisin / Ja jengi alkoi twerkkaan / Ne tiesi et mie flippaan /Waa ja pöydät täyteen / Maailma aukee, / Estot lähtee / Ja sylkee vaihtuu / Waa ja pöydät täyteen / Maailma aukee, / Estot lähtee / Ja sylkee vaihtuu / Itketään kun siltä tuntuu / Uudet hoidot pilkun aikaan / Täältä pois mut kantakaa / Waa ja pöydät täyteen…

                                 Antti Tuisku: Peto on irti

Tuisku3.jpeg

Huomenna kevät palaa - vuodesta 1918 edelleen

Joskus on kiinnostavaa lukea jostain tärkeästä historiallisesta ajanjaksosta rinnakkain sekä faktaa että fiktiota. Kokeiltiinpa nyt sellaista ja se oli kyllä aika valaiseva kokemus kaikkinensa; fiktion ja kuvien voima ihmismieleen tuli samalla todistettua.

Ensin tosiasioihin. Kai Häggmanin, Teemu Keskisarjan ja Markku Kuisman teos 1918 analysoi tämän surullisen vuoden tapahtumia useista eri näkökulmista. Vaikuttavat ja järkyttävät kuvat tuolta ajalta on kirjaan toimittanut pitkän linjan valokuvaosaaja Jukka Kukkonen ja toteutus on sen tasoista.

Sitten fiktiiviseen teokseen, jonka senkin tapahtumat saavat perustansa tästä vuodesta 1918. Pasi Pekkolan (s.1981) kolmas romaani Huomenna kevät palaa jatkaa tämän tärkeän aiheen käsittelyä. Se on kuvaus kahden lapsen, Eevan ja hänen pikkuveljensä Einon, kokemuksista vuoden 1918 Lahden seudun tapahtumissa. Heidän isänsä, puulintuja vuoleva, tavallinen köyhä torppari joutuu vähän pakotettunakin punaisten puolelle ja lopulta koko perhe päätyy kotimökistään vankileirille.

Romaani kertoo siitä, millaiset lähtemättömät ja koko elämän kestävät arvet se aiheuttaa lapsille, jotka selviävät hengissä. Se kertoo toisen puolesta uhrautumisesta, joka maksaa uhrautujan oman elämän. Kirjassa pohditaan myös syyllisyyden, vihan ja siitä aiheutuvan koston oikeutusta. Teos peilaa samaten vastapuolen tunnelmia; sodassa ei ole voittajia, harva pysyy psyykeltään täysin ehjänä, jos kukaan. Tarina kysyy, voiko sellaisista kokemuksista kertoa kenellekään, voiko niistä koskaan eheytyä ja lopulta voiko ne antaa anteeksi. Unohtaa ei kokonaan saisi, ettei historia toistaisi itseään.

Aiemmin tässä blogissa on käsitelty vuoden 1918 kovista tapahtumista ja niiden vaikutuksesta kansaan kertovia teoksia. Blogiteksti Vuodesta 1918 (KT 13.08.2018) kertoo Teemu Keskisarjan kirjasta Viipuri 1918 viipurilaisten näkökulmasta, Risto Lindstedtin ja Eero Ojasen teos 1918 – Matkoja muistin rintamilla on kirjoittajien välinen kirjeenvaihto, jossa pohditaan vuotta 1918 ja sen vaikutuksia kansalliseen muistiin. Tuulikki Pekkalaisen Lapset sodassa 1918 kuvaa lasten asemaa ja kohtaloita tänä aikana. Tommi Kinnusenkin teos Pintti (KT 22.09.2018) kertoo Pekkolan kirjan tavoin vuoden 1918 tapahtumien aiheuttaman puutteen ja pelon vaikutuksesta teoksessa esiintyvän äidin mielentiloihin.

Huomenna kevät palaa ja 1918.jpeg

Oopperan kummitus

Ranskalaisen Gaston Leroux’n vuonna 1910 kirjoittama goottilainen kauhuromaani Le Fantôme de l'Opéra on pohjana Kansallisoopperan esityksessä Oopperan kummitus (The Phantom of the Opera), jonka on säveltänyt englantilainen Andrew Lloyd Webber vuonna 1986. Siitä lähtien sitä on esitetty Lontoossa, ja nyt siihen pääsee jälleen tutustumaan Suomenkin Kansallisoopperassa. Edellisen kerran tämä spektaakkeli nähtiin siellä vuonna 2015 ja silloin sen liput menivät kuin kuumille kiville. Nyt esityksen voi nähdä 2.11.2018-12.01.2019 välisenä aikana.

Tarinassa oopperan kummitus onkin oikeasti ihan hengissä oleva, musikaalisesti lahjakas henkilö Erik, joka asustelee jossain Pariisin oopperatalon alapuolella kellarissa. Hän on lapsuudestaan lähtien ollut kasvoiltaan epämuodostunut ja on siksi saanut osakseen paljon vihaa eikä ole päässyt näyttämään todellisia taiteellisia kykyjään. Hän on katkeroitunut ja vihamielinen muita ihmisiä kohtaan. Oopperassa esiintyy orpo nuori laulaja Christine, johon Erik rakastuu ja jota hän alkaa suosia keinoinaan murhilla ja erilaisilla taikavoimilla pelottelu. Christine on jo monella tapaa Erikin ansassa, mutta sitten hän tapaa pitkästä aikaa nuoruutensa rakastetun, ja silloin Christine joutuu valitsemaan, kenen kelkkaan hän haluaa istahtaa.

Varsinaisesti Oopperan kummitus on musikaali, vaikkakin sitä esitetään oopperassa. Sinne se musiikin ja myös esiintyjämääränsä puolesta sopiikin. Tästä teemasta on eri aikoina tehty monenlaisia versioita romaaneista näytelmiin ja elokuvista musikaaleihin. Se kertoo siitä, millainen arvo hyvällä tarinalla on; sen haluaa jokainen uusi sukupolvi kuulla, uudelleen ja yhä uudelleen.

Oodi rakkaimmalle

Kas, mitä halannut oot elämässäs / sä kaikkein pisimään / on kyse tässä. / Se onko isä, äiti, siskot, kumppanis vai toinen? / Ei ollenkaan, on kohde toisenmoinen. / On oikee vastaus: tyyny sängyssäsi. / Illoin siihen painuu väsähtänyt pläsi, / ja halaukseen otat parhaan kaverin. / Se juhlistaa myös nuivan laverin / ja antaa hetken unohduksen vaivaan / ja tarjoo lohduksesi unten taivaan.

On tekokuituu, höyhentä ja untuvaa / mut tärkeintä on, mille tuntuvaa / sä löydät yöksi pääsi alta, / vaikk’ peti löytyis joskus lattialta. / Tyynyn oltava on aina samanlainen. / On littana tai paksu, kuhmurainen, / se kunhan levon antaa aivotyöhön / ja johtaa rasittuneen pollan unen yöhön. / Mut muista aamullakin rakkaintas sä halata, / ja iltaisin taas hänen luokseen palata!

Kuulakasta kekriä!

Näin kotoisen pyhäinpäivän ja kekrin kunniaksi muistellaan jälleen suomalaisia kekritapoja. Turhan toiston välttämiseksi lainataan Kirjatimpurin tekstejä aiheesta parilta menneeltä vuodelta:

Kekristä keyriin (Kirjatimpuri 5.11.2016)

Kekri se lisäis karjan kasvun / Hiisi metsäläisist soi voiton / Wedenemä vei kalat verkkoon / Nyrkkes oravat annoit metsäst…” kertoili Mikael Agricola vuonna 1551 painetussa Psalttarin suomennoksen alkupuheessa karjaa ja hedelmällisyyttä edistävästä Kekristä ja muista mytologian henkiolennoista.

Vanha kansa muistaa kekrin, nykyisen Pyhäinpäivän, elonkorjuujuhlana, jota vietettiin sadonkorjuun jälkeen ja jonka ajankohta vaihteli riippuen siitä, miten syystyöt oli saatu tehdyksi. Kekri vastasi ennen vanhaan joulun juhlaa ja monet kekrin tavoista löytyvät edelleenkin joulun ja uudenvuoden perinteistä. Erityisesti syöminen, juominen ja ilonpito kuuluivat tähän juhlaan. Myös vainajien odotettiin saapuvan pitopöytään; heille varattiin aikaa rauhassa ruuasta nauttimiseen.

Nykyisen jenkeistä takaisin Eurooppaan kantautuneen halloweenin taustalla on eurooppalainen perinne; kelttien esikristillinen juhla. Keltit yrittivät pelotella vainajansa pois erilaisilla naamioilla, josta lienee tullut tämä jenkkitapa hullutella karmivalla koristelulla ja kurpitsanaamioilla.

Suomessa Pyhäinpäivää on 1800-luvulta lähtien vietetty erityisesti vainajien muistopäivänä, jolloin haudoille viedään kynttilöitä ja muistellaan menneitä sukupolvia. Vuodesta 1955 juhlaa on vietetty aina marraskuun 1. lauantaina.

                                 (Lähde mm.: Seljavaara, Anu, Kärjä, Päivi, toim. Juhlat alkakoot!)

 

Kekritapoja ja -taikoja (Kirjatimpuri 4.11.2017)

Römppä

Kekri oli vuuen pää, kun oli ennen vuosipalvelijat. Silloin alkoi römppä. Palvelijat saivat syyvä talossa, ja sitten ne lähtivät kylästä ja römppää pitivät ja tanssivat. (Sodankylä, Samuli Paulaharju 36996.1938)

Pyhämiesten päivä

Palvelijat vaihtuivat pyhämiesten päivänä. Mikkelin kun töistä lakattiin, sanottiin: ”Perhäinen katkesi.” Kyrsät mukaan annettiin, jos talosta pois lähti: kolme limppua, naula voita ja juusto. Römppä oli kaheksan päivää. (Turtola, Samuli Paulaharju 36991.1938, muistiinpantu 1921)

Suurin juhla

Ei joulua ennen niin suurena juhlana pidetty kuin kekriä. Viinaa joivat ukot ja turisivat päissään. Iloissaan oli orjaväki, jotta nyt katkes rinnus jo. (Puolanka, Samuli Paulaharju 6792.1915)

Heinätukko

Jos tahtoi saada mustia lampaita, piti kekrinä viskata musta heinätukko lammasnavettaan. (Kuusamo, Maija Juvas 337.1938)

Karitsat

Kekriä vasten yöksi pannaan lammasnavetan oven päälle, ulkopuolelle, kylpyvasta pari. Aamulla sitten annetaan ne vastat ensimmäiseksi lampaille syötäväksi ja sanotaan: ”Tehkeä kaksin kolomen karihtoeta kevväillä." (Ristijärvi, Katri Koskelo KRK 237:134.1935-36)

Pyhämiestenpäivä

Pääsiäisaamuna kello pantiin kaulaan lehmälle ja pyhämiesten aamuna se taas otettiin kaulasta pois. (Kolari, Samuli Paulaharju 15320.1921)

Kärppä

Hevoseen ei tartu pääntauti (kurkkumätä), kun kuivaa kärpän raadon ja antaa hevoselle paloja suuhun keyripäivänä. (Nurmes, Anton Huotari 3.1897)

 Kyrsä

Pyhäinmiestenpäivänä tehtiin kyrsä jokaiselle talon ihmiselle. Tähteet pöydältä kerättiin, kun kyrsät oli leivottu ja ne tähteet pantiin kelloon. (Rovaniemi, Samuli Paulaharju 15322.1920)

Katse lasista

Kekriaattona ei suanna puhua iltasta syyvvessä mittään, eikä lasin kohalla suanna syyvvä, sillä uskottiin, että pyhät miehet kahtoo lasista sillä aikoo. (Kiuruvesi, Antti Lämsä 394.1936)

Lämmin tupa

Kun joka syksy keyriä vasten yöllä kävi voitelemassa tuvan nurkkia ulkoapäin tervavedellä, pysyi tuvassa talvella hyvin lämmin. (Nilsiä, Erkki Horttanainen KRK 94:777.1935-36)

Köyhän häät

”Kesällähän köyhät naevat – syksyllä hiät pietään.” – Ennen oli aina semmosta, että rikkaat pitivät häänsä juhannuksen tienoissa, mutta köyhät syksyllä, riiviikon aikana, joko köyri- tai sieluinpäivän iltana. Se oli poikkeamaton tapa. (Pielavesi, Martti Tiitinen 2903.1936)

                      (Lähde: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Itä- ja Pohjois-Suomen kekritapoja)

Mustan Saaran paluu

Vaikka pudottiin livakasti kuin se kuuluisa eno veneestä, niin olipahan muutoin messevä esitys Pirkko Saision Kansallisteatterin suurelle näyttämölle kirjoittama musikaali Musta Saara. Se, miksi vene ei ihan loppuun asti kannatellut enoa, johtui monestakin syystä, etupäässä enon päänupista.

Pyhä Saara on romanien suojeluspyhimys, ja häntä tässä esityksessä lähdetään etsimään ja avuksi pyytämään. Esitys on niin täynnä historiallisia viitteitä, että heikompaa hirvittää oma historiallisen tietämyksen vajavuutensa. Kannattanee siis tsekata eurooppalaista historiaa aika alkujuuriltaan – ja vaikka romanien osalta jo Aasiasta alkaen - ennen esityksen katsomista, että muistaisi vaikkapa sen, miten “husaarit puolustivat maataan ottomaaneja ja janitsaareja vastaan”. On tunnustettava, että Ranskan lähihistoriakin alkaa olla melkein Helena Petäistön, Emmanuel Macronin ja hänen viehkon vaimonsa varassa, jos ihan nurkan takana kuiskaten sopotetaan. Ja kuka historian henkilö onkaan Vlad Seivästäjä, joka muuttuu välillä Draculaksi, ja kuka on Kansallispuolueen johtaja ja kuka hänen tyttärensä, joka ratsastaa välillä Jeanne d’Arciksi eli Orléansin neitsyeksi naamioituneena?

Transsilvanian romanien maattomuus ja ahdinko on tragedia ja siihen esitys antaa kyllä ajattelun aihetta. Tämän epäkohdan huomaa jokainen arjessaan joka päivä, kun liikkuu kaupungin keskustassa ja näkee kylmässä maassa istuvia kerjääviä lähimmäisiämme. Heitä ohittaessaan on aina yhtä epävarma ja outo olo siitä, miksi EU ei ole kyennyt heitä auttamaan, vaikka rahaakin on väitetty olleen jaossa asunnottomuuden ja epätasa-arvon poistamiseksi. Tavallisen pulliaisen tekee mieli kysyä, minne tämä yhteinen raha romanien avustamisen sijaan oikein on kadonnut ja miksi sen liikkeitä ei pystytä valvomaan nykymaailmassa, jossa tiedetään jokaisen sukankuluttajan maitopurkin värikin.

Jos palataan esitykseen, niin tämän sirkukseksikin kuvatun spektaakkelin musiikillista antia olivat sekä Jussi Tuurnan säveltämä ja johtama musiikki että erityisesti muusikot: Tommi Asplund, Esko Grundström, Topi Korhonen, Ville Leppilahti ja Sara Puljula, jotka hiki hatussa soittivat koko esityksen ajan näyttämön taustalla parvella. Uskotaan vakaasti, että tällä bändillä ei tule olemaan jatkossakaan työn puutetta, niin soi heidän soittonsa yhteen, välillä kaihoisasti, välillä räväkästi, mutta yhtä kaikki romanimusiikin nostalgisessa hengessä. Kymmenen pistettä tälle porukalle!

Valtaisa tekemisen energia joka tapauksessa lavalla oli ja se kantautui hyvin myös katsomoon, vaikka paljon menikin yli hilseen niin kuin se entinen täi. Näyttelijöiden, ohjaajan, puvustajan, lavastajan, koreografin, naamioijan, valo- ja äänisuunnittelijoiden, muusikoiden ja näyttämömiesten - tulivathan kaikki mainituiksi! - saumaton yhteistyö hämmästyttää aina tällaisessa suuressa ponnistuksessa. Siitä toiset kymmenen pistettä!

Musta Saara. Ohjaus Laura Jäntti, musiikki Jussi Tuurna, koreografia Janne Marja-aho, lavastus Kati Lukka, puvut Tarja Simone, naamiointi Jari Kettunen, valot Morten Reinan, ääni Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti. Rooleissa Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Erkki Saarela, Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Harri Nousiainen, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen.

Ruokakulttuuria: luomua ja lähiruokaa

Kulinaarisia ja kotimaisia lähiruoka- ja luomuherkkuja tarjoaa Härmän Rati Järvenpään Vanhakylässä osoitteessa Vähäjärvenkatu 1, Tuusula.  Paikan ovat perustaneet ehtakurikkalaiset Janne Hautaluoma ja Juha Ollila, joiden yritys sai Luomu SM-voittaja 2017 – tittelin viime vuonna. Talo palvelee myös tilausravintolana ja majatalona.

Härmän Ratin päärakennus on rakennettu uudelleen Alahärmän Ojalan kansakoulun hirsistä. Menneistä kouluajoista muistuttavat vanhat pahviset koulutaulut, jotka toimivat sisätilojen koristeina. Sielläpä sitä on Internet-ajan lapsukaisellekin ihmettelemistä, kun tutkii sitä yhtä pahvista läpyskää, joka muinoin on oppitunnin ajan ollut liitutaulun reunalla tai koukussa kertomassa milloin mistäkin maailman ihmeestä ja josta on sen aikainen moderni tieto ammennettu, tietenkin opettajan suosiollisella avustuksella ja karttakepin heiluessa. No, taulullahan se tieto nytkin on – joko tabletilla tai älysellaisella, joten tieto lisännee tuskaa nykypäivänäkin. Kolmen ruokalajin lounas lisäkkeineen ja jälkiruokineen maistui kyseisissä lavasteissa ja oli vielä kohtuuhintainenkin.

Härmänroti.jpeg

Rautakausi

Esseisti Onerva sattuu kirjoittamaan vihamielisen esseen lapsista ja saa kaikkien somevihat niskaansa. Henkilökohtaisesti hän ei vihaa lapsia lainkaan – essee vain edustaa hänen kirjallista sananvapauttaan, jota somekansa ei tajua - ja hän on myös todella huolissaan yläkerran Luukas-pojasta, jonka kotiolot eivät tunnu olevan ihan kunnossa. Akilles, Onervan rakastava elämänkumppani, yrittää pitää Onervan balanssissa someraivon keskiössä, samalla hoitaa virkaansa yliopistolla ja olla mediassa yhtä kiinnostava kuin muutkin kommentoijat, siinä aina onnistumatta.

Tommi Melenderin (s.1968) romaani Rautakausi kertoo edellisen lisäksi myös eräästä kirjailija Melenderistä, joka suunnittelee tuhatsivuista romaania, käy kuntosalilla ja pakoilee kirjoitushommia. Kirjallinen henkilö Melender kulkee kustantajien kokkareilla ja juopporeissuilla ja yrittää kestää turhautumista siitä, että häntä ei tunneta kirjoitustensa perusteella, vaan hänet sotketaan milloin kehenkin suosittuun kirjailijaan. Lopun tapahtumat ovat pelkkää kirjailijainfernoa pahimmillaan.

Tämä romaani voisi olla vain humoristinen, ellei se olisi vakavuudessaankin aivan uskottava. Mitä porukalle oikein tapahtuisi, jos kaikki yhtäkkiä päättäisivätkin riisua naamionsa? Ihmettelemään jäätiin myös sitä seikkaa, mitä muuta yhteistä Onervalla, Akilleksella ja Melenderillä on kuin se, että Melender on Akilleksen nuoruudenystävä. Siitä nousee ainakin tämän lukijan ihmetys ja mielenkaivi; rakastamisesta -ko, -han tässä puhutaan. Lukukokemus tämä on, ehdottomasti.

”Mitä on huumori, Melender huusi, ei se ole hauskuuttamista. Humoristit on vakavia ja ahdistuneita sieluja. Ne kantaa koko elämänsä raskasta taakkaa sisällään ja kuolinvuoteellaan ne katuu kaikkea kirjoittamaansa ja haluaisi polttaa koko tuotantonsa. Huumori on sitä, että iso mies ajaa pientä miestä takaa ja potkii sitä persuksille. Katso Chaplinin leffoja. Niissä ilmaistaan maailman ja huumorin olemus.”

Rautakausi.jpg

Syksyn tullen

Toivoisin sinunkin muistelevan / päiviä kesämme kaunehimman.
Aurinko hymyili suloisemmin / rinnallas armahin kun astelin.

Kauan tuo kesämme kestänyt ei. / Halla sen kukkaset vei.
Kesästä jäljelle jäi muisto vain. / Polttava kaipuu nyt on rinnassain.

Ken muistoja mielessään kantaa, / paljon hän voi omistaa.
Ei niitä voi toiselle antaa, / ne syömmeen kätkeä saa.

Kun saapuu syys / niin lehdet puiston / se hehkumaan / saa loistoaan.
Kuin ikävyys / mi kauniin muiston / voi synnyttää / vaikk' suru jää.

Hetken lehdet nuo / vielä hehkuu. / On loisto tuo / jo viimeinen.
Ovat muistojemme lehdet kuolleet. / Ne mennessään vie tuulonen.
Ovat muistojemme lehdet kuolleet. / Ne mennessään vie tuulonen.

Kuolleet lehdet (Les Feuilles mortes), sanat: Jacques Prévert, suom. Kullervo, sävellys: Joseph Kosma

Kuolleet lehdet.jpg
Kuolleet lehdet2.jpg

Yö on viisain - Neljä ratsastajaa

Vinkeä on tämä Jaakko Yli-Juonikkaan (s.1976) kauhujutuista koostuva novellikokoelma nimeltään Yö on viisain. Ahdistus hiipii jo korvan taakse, vaikka kamalinta tapahtumaa usein vasta ounastellaan tulevaksi. Toisaalta kirjan omituinen huumori on sen verran verevää, että on ihan pakko jatkaa lukemista. Kansitekstissä kerrotaan, että teos on ”novellikokoelman ja romaanin risteytys; kertomukset muodostavat alkusanat Neljä ratsastajaa -romaanisarjalle, joka käynnistyy kirjan viimeisestä tekstistä”. Novellit luettuaan pitää siis kääntää kirja toisinpäin ja lukea tämän uuden romaanisarjan alkuteksti. No johan, virkistävää! Jääkäämme odottelemaan, mitä tuleman pitää.

Jaakko Yli-Juonikkaan kirjoittamista teoksista on tässä blogissa aiemmin arvioitu romaania Vanhan merimiehen tarina (KT 02.02.2014).

Yli-Juonikas2.jpg
Yli-Juonikas1.jpg

Sankarimyyttiä rakentamassa

Keitä ne on ne sankarit
sellaiset sankarimiehet
joita koko valtakunta arvostaa?

Keitä ne on ne sankarit
sellaiset sankarinaiset
jotka tosi työstä palkintonsa saa?

Kari Hotakaisen kirjoittama kirja Tuntematon Kimi Räikkönen yrittää osaltaan vahvistaa suomalaista sankarimyyttiä; karua ja koko lailla tuppisuista miestä, josta kukaan ei oikein ota selvää, mutta joka työhön ja toimeen tartuttuaan painaa vaikka läpi harmaan kiven ja lopulta, vastoinkäymisten jälkeen, parhaassa tapauksessa saavuttaa mainetta, kunniaa ja varallisuutta. Tai niin kuin Tuntemattoman sotilaan eräskin Rokka, suoraselkäinen mies, joka tekee sen, mitä pitää tehdä, mutta ei pokkuroi eikä kumartele kuvia. Kunhan hommansa hoitaa kunnialla, niin jäämiehen ja riehakkaan juhlijan maine kovan työn vastapainoksi eivät ole pahitteeksi tässä genressä.

Niin kuin menneiden vuosisatojen varattomat ja maattomat puurtajat, joille kerrottiin tarinoita, joissa yhteiskunnallinen kohoaminen ja vaurastuminen oli mahdollista onnenkantamoisen avulla, niin tämänkin päivän arjessa ahertajat, niin miehet kuin naisetkin, tarvitsevat tarinoita, joissa uskotaan huomiseen; noin on mahdollista tapahtua minullekin, kunhan en vain anna periksi ja luovuta, vaan jaksan tehdä työtä ja ponnistella tulevaisuuden eteen. Tällaisen tarinan kirjailija Kari Hotakainen on kaikkien - ei vain autourheilusta kiinnostuneiden - luettavaksi kirjoittanut, unohtamatta julkisuuden ja menestyksen mukanaan tuomaa kääntöpuolta ja sen kiroja tai unohtamatta myöskään sitä, että yksilön menestyksen taustalla on aina iso tukijoukko hiljaisia tukijoita eri elämänvaiheissa ja niitä, jotka eivät jätä, vaikka kaikki ei menekään ihan putkeen. Tämä on kertomus autourheilijasta, ei elämäkerta, toteaa Hotakainen.

Me ollaan sankareita kaikki, kun oikein silmin katsotaan, / me ollaan sankareita elämän, ihan jokainen.

                                                                 J. Karjalainen, Sankarit, otteita laulun sanoista

Kimi Räikkölnen.jpg

Aleksis Kivi: Sunnuntai

Mä muistan sen lempeän laakson, / ainiaan muistan sen,
miss’ istuin ma neitoni kanssa, / hellästi syleillen;
ja kiirehti kesänen päivä, / sunnuntaipäivä tyyni.

Me varjossa valkean tuomen / istuimme ruohistoss’
ja allamme kimmelsi järvi / paisteessa auringon
ja loiskelit Ahtolan immet / kultasell’ santarannall’.

Sen toisella rannalla seisoi / temppeli korkea,
siell’ kuulimme virsien veisun / ihanast’ huokaavan
ja viimein, kuin jumalten maasta, / temppelin kello pauhas.

Ja katselin kaukasta vuorta / ylhäällä pohjosess’
kuin ihmeellist’ Onnelan maata. / - Unien kangastus!
Kosk’ impeni sylissäin istui / temppelin kellon pauhuss’.

Mut vait oli impeni kaino, / katsahtain korkuuteen
ja poskellans kyynele kiilsi / helmenä kirkkaana.
Mun käteni ihanast’ eksyi / kiharains mustaan yöhön.

Niin vietimme lempeäss’ laaksoss’ / päivämme autuaan;
Me varjossa valkean tuomen / istuimme ruohistoss’,
ja läheni kesänen ehtoo, / sunnuntai-ehtoo tyyni.

Aleksis Kivi: Sunnuntai


Solmuja kiristämässä

Italialaisen Domenico Starnonen (s. 1943) romaani Solmut (Lacci, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) kertoo parisuhteen infernosta, josta kuitenkaan, vaikka kaikki tuhovoimat ovat valloillaan, ei päästetä irti. Näkökulma on ensin mustasukkaisen ja raivoaan purkavan petetyn vaimon Vandan, sitten Valdon, aviomiehen, joka on rakastunut toiseen naiseen, Lidiaan, eikä mahda tunteilleen mitään huolimatta siitä, että hän on perheellinen mies. Kolmas näkökulma on tyttären ja hänen kanssaan myös perheen pojan, ja he omalta osaltaan kertovat, miten asiat olivat ja ennen kaikkea, miltä ne tuntuivat. Jokainen pääsee ääneen vuorollaan; ainoa, jolta asiaa ei kysytä, on Lidia, miehen intohimoisen rakkauden kohde, joka kuitenkin tuntuu selviävän sotkusta ajan kanssa parhaiten jaloilleen.

Tätä raastavaa ihmissuhdedraamaa lukiessa ulkopuolisenkin on lopulta pakko kysyä, kuka mahtoi jättää ja kenet ensin? Onko yleensä mahdollista, että onnellisessa parisuhteessa elävä voisi rakastua palavasti johonkin toiseen? Lopulta tässäkin syyllisyys – vai pelko roihuavan intohimon hiipumisesta? - alkaa vaikuttaa miehen tekemään ratkaisuun, mutta mikä on sen hinta? Onko lapsuudenperheen parisuhdehelvetissä elämisen muisto niin koukuttava, että se raastavuudessaan tuntuu turvallisemmalta ja oikeammalta kuin tarjolla oleva tasapainoinen ja onnellinen elämä? Kirja avaa paljon tärkeitä kysymyksiä, mutta ei vastaa niihin. Se onkin tämän teoksen parasta antia.

Solmut.jpg

Kodit kasvavat kodeiksi

Talo ei ole mitään. / Huone pelkkää tyhjää. / Muuta on koti.
Kodit kasvavat kodeiksi / aikaa myöten.

Kun pihanurmen ratamonlehdet / tai asfalttipihan arat
kulottuneet korret / ovat tarttuneet sydämesi syrjään,
kun sydän on juurtunut / ruokamultaan kivien ja asfaltin lävitse,
kun sydän on juurtunut / pohjaveteen saakka,
silloin olet kotona.

Kodit kasvavat kodeiksi / huomaamatta.
Syysillassa lentävien lehtien lävitse. / Nukkuvan maiseman yli
vaeltavien pilvien lävitse.

Päivästä päivään, vuodesta vuoteen. / Pysyväisen lävitse. / Jonkin katseen, / jonkin kosketuksen lävitse.

Aamusta aamuun / tielle saattajan hyvästelyvilkutusten lävitse.
Oksakäden lävitse / joka koputtaa ikkunaan

tyhjänä ja lehdettömänä, huurteessa ja lumisena, / nupuilla, kukassa ja lehtevänä
ja syksyisin omenat kämmenellään.

Myös talot juurtuvat / ja huoneet kasvavat versoja.
Myös talot kukkivat. / Myös talot varistavat siemeniä
kun ovat kasvaneet
kodeiksi.

Ellen Niit: Kodit kasvavat kodeiksi, sarjasta Pyhätunturi (suom. Brita Polttila)

Ellen Niit.jpg